Oi, lapsuus, oi, kultaiset unelmapäivät,
poutailmat ja toivo kun täyttivät sen!
Usein yksin, pettynyt, kun ne jo jäivät,
juon unhoa virrasta muistelusten.
Pääsen autuas unien valtakuntaan,
linnan torneihin, saleihin ylellisiin,
joissa veljineen kukin saa lapsuudenuntaan
jatkaa rientäen nymfien tanssiaisiin.

Mitkään esteet ei onneain uhkaa siellä,
tie auki on puomeitta vapauteen. —
Jos nykyisyys ehtoihin tällä tiellä
minut sitookin, paluun teen taas lapsuuteen. —
Väylän väsynyt nyt kotilaaksooni raivaan
ja nukahdan kukkivaan kanervikkoon,
näen unta autuas saleista taivaan,
eikä kuolemaa ole ja nuori taas oon.

Oi, saanhan kun aurinko mailleen pian entää,
taas uinahtaa kuin ennen lapsena sain!
Kuuset laulaa, mustarastaat riemuiten lentää,
sillä nyt olen pieni niin kuin aiemmin vain.
Pääni piinatun painan puunrunkoa vasten,
epäilyksestä, taistosta uneen vie tie,
koivu aamenen lausuu kuin kuiskeena lasten,
ikirauhaan uneenuuvahdus viimeinen vie.