Teen matkaa pimeään kylästä päin
suotta yösijaa aneltuani,
lyijynraskaiksi kenkäni näin
kahluu kurassa tuntumaan pani.

Kivilinnassa varkaiden elin,
varjo ainoana kumppaninain.
Vuodet katkerana mietiskelin,
vihaa mustaa se paisutti vain.

Puukkotappelu sieluun soi hurman,
pistohaavoille hymyilin vain,
kunnes teräs toi naiselle surman,
pitkän vankeustuomion sain.

Metsälammella, jyrkänteen alla
paeta halusin tuonpuoleiseen,
kuun kultaisen kimaltamalla
sillan luodessa rantalietteeseen.

Sisimmässäni jokin sen estää,
vihaa silti se myös elämää —
karvas kuolo yölampeen on kestää,
yhtä karvasta, kun eloon jää,

kun kurjuus kaiken pohjalla lymyy,
kunnes vihasta vain voi hengittää,
ei auta, vaikka aurinko hymyy,
katkeruus, toveri, vain se jää!