Ympärillä kerjäläisen leiritulen istui väki
haltioissaan kuunnellessaan lauluaan.
Mieron tien ja kulkumiehet melkein edessänsä näki,
kaihoaan kun purki yöhön tummuvaan:

”Jotain takana on vuorten, kukkien ja laulelmien,
tähtien ja sydämeni palavan.
Kuulkaa — jokin kulkee, kuiskii, jokin houkuttaa ja pyytää:
Tänne käy, et kuulu väkeen maailman!

Olen kuullut vaimeana rantakiveen lyövän laineen,
haaveksinut, kuinka meri rauhoittuu.
Henkivoima kannatteli minut tuolle puolen aineen,
rakkain mikä on pian siellä unohtuu.

On ikikaipuun villin meihin kalvas äiti juurruttanut,
ensi kirkaisuumme tuskan raastavan.
Kallioilla, tasangoilla temmeltäen esitimme
osaa hirven, leijonan ja jumalan.

Hiljaa istuin huoneessamme kanssa valittuni minun,
hellin käsin kodiksi sen laitteli,
kuulin sydämeni huudon: omasi ei ole sinun,
henki minut syrjään rauhaan saatteli.

Kohde rakkauden on kätkettynä kaukohämyssä,
suoraa tietä kuljen sinne ihanaa.
Melskeen keskeltä nyt anon Herraltani nöyränä:
’Vie pois maa, muun tahdon yksin omistaa!’

Seuraa, veli, vuorten taakse, rantaan virran viileään,
jo meri kivikehtoon uupuu rauhaisaan.
Taivaanlaen tuolla puolen kotini ja äidin nään
kultausvaisessa ruusuviitassaan.

Viilentäköön poskiemme kuumeen suolavesi musta,
tuonpuoleisessa meille kohta aamu on!
En tästä maailmasta ollut, on siksi helpotusta
lemmentuskaan saada aivan mahdoton.

Näkinkenkäin kirjomalla rannalla on ruusuportti,
takanaan laivanhylyt, miehet levon saa.
Tänne kuulumattomina soivat siellä viulut, laulut,
autuaat, ikinuoret lapset asustaa.”