Ikimetsien uumenissa,
takana alkukallioiden,
loputtomien kangasmaiden,
alla kuolemanhiljaisuuden,

siellä kihisee rovio kuuma
yllään kuvuksi nuijittu maa,
jonka sadasta aukosta harmaa
sauhu ilmoille suitsuaa

Siellä yönmusta ihminen häärii
silmin posliininvalkoisin
hikoillen, nälkää nähden,
hartein vilusta hytisevin.

Tuli tulena piillenkin palaa,
kuolleelta joskin vaikuttaa,
tuli aitoa aina on,
vaikkei ilmiliekillä saa loimottaa.

Silti alhaalla tuolla se hehkuu
yhä alemmas kaivautuen,
esiin tunkeutuu lieskoja lyöden,
kukaan näe ei kasvua sen.

Noinhan viha myös ihmisen palaa,
kuten usko ja toivokin,
hyvin syvältä savuna nousten
ja uinahtaen metsihin.

Niin nousee myös kätketty laulu
maasta esiin polttavana
ja hiipii alkukallion reunaa
utuisena unelmana.

Se kaikki on savua silkkaa,
joskin hengeltään on uhmakkain,
se on harmaata, hataraa, katoo,
miilunsavua on se vain.