Oon pelimanni, soitan tanssit, hautajaiset, häät,
auringon paistaessa ja kun sateiset on säät.
En kaipaa neuvoja, vaan soitan niin kuin haluan,
soitan niin että eläväni itse unohdan.

Ruista en pui, en rohkia halua pellavaa,
jousi ei koskaan totella voi kättä kankeaa.
Nuhdelko älkää minua, puhuko laiskasta,
joskaan en aina tahdo edes soittaa ruoasta.

En maata kaiva, halonhakkuukin on mahdoton,
unelmoin tuomen alla saakka laskuun auringon.
Ja illan rusko viulunsoittoani kiihottaa,
silmänne kunnes loistamaan se aurinkoina saa.

Soitan kun saatatte rakkaanne poveen maan,
surunne puen lauluun sanoin laulamattomaan.
Kuolemanmusta tervehdys vuoteenne pielestä
koskena kuohuu surujen viuluni kielestä.

Laaksojen halki synkkänä syysyönä vaellan,
savussa satain miilujen lauluni kajautan.
Ja kun metsälammen vaahdon kattaa pikimusta yö,
kuin syvyydestä sielun basso tumman rytmin lyö.

Vain kolme murheen kieltä — neljäs pois katkesi
haudalla ystävän, kun sydän suruun ratkesi.
Vaan kuolemaani asti teitä lauluin saattelen,
sen jälkeen soitan meidät ylösnousemuksehen.